Lankkupöytä on suomalaisessa kodissa käytännöllinen, jämäkkä ja sopivasti komea, eikä sen tarvitse esittää mitään muuta kuin pöytää. Juuri siinä sen viehätys piilee.
Lankkupöydän tarina kulkee puusepänverstaista nykyisiin koteihin, ja matkan varrella se on ehtinyt muuttua talonpoikaisesta työkalusta kodin näyttäväksi keskipisteeksi. Kun pöydän historiaan tutustuu, alkaa ymmärtää, miksi siitä on tullut niin rakas kaluste. Ja kun siihen vielä liittää itse tekemisen, lopputulos on tavallisesti vankka ruokapöytä, jossa näkyy sekä puun syy että tekijän harkinta. Eikä haittaa, vaikka jälkimmäinen näkyisi hieman enemmänkin.
Lankkupöydän juuret puusepänverstaissa
Lankkupöydän tausta on vahvasti kotimaisessa käsityössä. Puusepänverstaat ovat tehneet Suomessa huonekaluja jo pitkään, ja monen yrityksen tarina alkaa pienestä pajasta tai torpan nurkasta, jossa puusta tehtiin ensin tarpeellista ja vasta myöhemmin kaunista.
Yksi suomalaisen puusepäntaidon varhaisista tunnetuista vaiheista liittyy Wilho Niemen perustamaan verstaaseen 1800-luvun lopulla, jolloin puusta valmistettujen tuotteiden uskottiin kestävän käyttöä ja palvelevan arkea pitkään. Tuon ajan henki näkyy edelleen lankkupöydissä. Niissä ei etsitä oikoteitä, vaan pyritään siihen, että materiaali saa olla rehellistä ja työ näkyä pinnassa.
Nykyään lankkupöytien suosio näkyy myös siinä, että niitä valmistetaan edelleen tilaustyönä. Suomessa toimii puuseppiä ja kalusteyrityksiä, jotka tekevät lankkupöytiä, tammipöytiä ja muita kestävän oloisia huonekaluja asiakkaan mittojen mukaan. Myös käsityönä tehdyt ruokapöydät ja sohvapöydät ovat vahvasti esillä, ja asiakkaat etsivät usein juuri yksilöllistä, luonnonmateriaaleista tehtyä pöytää. Tämä kertoo siitä, että lankkupöytä ei ole vain vanha ajatus, vaan edelleen varsin ajankohtainen ratkaisu. Pöytä ei vanhene, vaikka sen ympärillä vaihtuvat tuolit ja matot, mikä on kalusteelle kiitettävä ominaisuus ja hieman harvinaista laatua muutenkin.
Näin lankkupöydän voi tehdä itse
Lankkupöydän tekeminen itse ei vaadi puusepän tutkintoa, mutta se vaatii kärsivällisyyttä, mittanauhan ja sen verran malttia, ettei ensimmäisen sirkkelin hurinan jälkeen päätetä ryhtyä savenvalajaksi.
Muistilista:
- Valitse kuiva ja suora puutavara.
- Mittaa tila ja tarve tarkasti ennen sahaamista.
- Hio jokainen osa huolellisesti ennen kokoamista.
- Varmista riittävän tukeva alarunko.
- Käsittele pinta kahteen kertaan, jos puu imee paljon öljyä tai vahaa.
- Anna pinnan kuivua kunnolla ennen pöydän käyttöönottoa.
Ensimmäinen asia on mitoittaa pöytä oikein. Neljän hengen ruokapöytä tarvitsee yleensä tilaa niin, että jokaiselle jää oma paikka ilman kyynärpäiden kamppailua. Seinään olisi hyvä olla minimissään 80 senttiä pöydästä, jotta tuoleja voi vetää helposti taaksepäin. Kun pöydän koko on päätetty, valitaan puutavara. Kuusi, mänty ja tammi ovat tavallisia vaihtoehtoja, ja eri puulajit antavat hieman eri ilmeen.
Pöydän ulkonäössä tärkeintä on, että materiaali sopii muuhun sisustukseen ja käyttöön. Jos pöytä tulee päivittäiseen ruokailuun, pinta kannattaa käsitellä niin, että se kestää pyyhkimistä ja pieniä roiskeita ilman, että jokaisesta kaatuneesta mehulasista tulee pysyvä muistomerkki.
Rakenna ensiksi kansi
Rakentaminen alkaa tavallisesti kansiosasta. Laudat sahataan haluttuun mittaan ja niiden reunat suoristetaan, jotta ne saadaan liimattua tai ruuvattua siististi yhteen. Pintojen kevyt hionta ennen kokoamista helpottaa myöhempää viimeistelyä. Kun lankut on yhdistetty, työvaiheena on rungon ja jalkojen rakentaminen. Jalkojen tulee olla riittävän vahvat, sillä kukaan ei kaipaa pöytää, joka heilahtaa aina kun joku laskee lusikan siihen vähän reippaammin.
Yksi tärkeä vaihe on puun liikkumisen huomioiminen. Puu elää ilmankosteuden mukaan, ja siksi kiinnityksissä on hyvä käyttää ratkaisuja, jotka sallivat hieman liikettä. Tämä ei ole mikään teoreettinen hienostelu, vaan käytännön asia, joka vaikuttaa siihen, pysyykö pöytä ehjänä vuosia. Kun pöytälevy on valmis, reunat pyöristetään tai kevennetään hiomalla.
Viimeistelyssä pöytä saa lopullisen luonteensa. Öljy, vaha tai lakka ovat tavallisia vaihtoehtoja. Öljy korostaa puun pintaa ja tuntua, lakka antaa enemmän suojaa, ja vaha voi tuoda pehmeän lopputuloksen. Pinnan käsittely kannattaa tehdä rauhassa, koska liian kiireinen levitys näkyy heti. Kun ensimmäinen kerros on kuivunut, pinta hiotaan kevyesti ja käsittely toistetaan tarvittaessa.
